Kauhunhetki

Koetan vähätellä ennalta epämiellyttävältä tuntuvan asian pelkoa hokemalla itselleni, että ”huomenna se on muisto vain” tai ”tunnin päästä se on jo ohi”. Rauhoittelen itseäni vakuuttelemalla, että ”kyllä sinä siitä selviät, otat vaan ihan rauhallisesti ja kaikki järjestyy”. Koskaan ei voi tietää mitä hyvää ennalta ikävästä asiasta tulee. Asioilla on tapana kääntyä hyviksi, ennemmin tai myöhemmin. Näin on ainakin tähän asti käynyt.

 

Tapahtumat, kuin saksalaisesta rikosjännäristä:
Paikka – Tatort: Hampurin linja-autoasema
Aika: 1990-luvun alku
Henkilöt: nainen 30 v, ravintolan henkilökuntaa, rosvoja ja poliiseja.

 

Olin muuttamassa takaisin Suomeen reilun vuoden Saksassa asumisen jälkeen. Ystäväni kyydissä olin matkannut Kölnistä Hampuriin ja sieltä oli tarkoitus pakkautua kaikkine nyssyköineni linja-autoon, jolla matka jatkuisi Ruotsin halki koto-suomeen. Hampurin linja-autoasemalla jatkokyytiä odotellessani jouduin sattumalta osaksi rikosjännäriä. Istuin penkillä aikaa tappamassa, kun huomasin kuinka muutaman miehen porukka puuhasi sivukadulla jotain hämäräkauppoja. Tilanne osoittautuikin lavastetuksi ansaksi rikollisille, sillä silmänräpäyksessä paikalla olivat siviilipukuisten poliisien apuna myös virkapukuiset poliisit. Hämäräheikit taklattiin ensin katuun ja sen jälkeen heille iskettiin käsiraudat ranteisiin.

 

Näkemääni tapausta sulatellakseni päätin poiketa asemalla olleeseen hampurilaisravintolaan. Siellä oudot tapahtumat saivat jatkoa. Naapuripöydässäni istunut homssunnäköinen nainen poikkesi puuteroimaan nenäänsä kesken ranskalaisten napostelun. Ravintolan nuori tarjoilijaoppipoika kulki pöydän ohitse ja rupesi korjaamaan pöytään jääneitä ruoantähteitä ja pakkausrojuja pois. Touhutessaan hän kysyi minulta, oliko naapuripöydän ruokailija poistunut. Pöllämystyneenä siitä, että asiaa minulta tiedusteltiin, taisin vastata ainakin luulevani niin. Ruoat menivät roskikseen alta aikayksikön ja juuri sillä hetkellä pöydässä istunut nainen ilmestyi takaisin ja huomattuaan ruokiensa hävinneen, oli kuin myrskyn merkki. Minusta tehtiin selkkauksen syntipukki. Katsoin hetkeni koittaneen ja poistuin vaivihkaa ravintolasta.

 

Luulin päässeeni onnellisesti takaisin linja-autoasemalle, kunnes alkoi taas tapahtua. Ravintolassa hengailleet pari tummanpuhuvaa miestä ilmestyivät kuin tyhjästä vilautellen linkkuveitsiään. Huomasin, että olin heidän etsintöjensä kohde. Hetkeäkään epäröimättä keräsin maallisen omaisuuteni ja ryntäsin linja-autofirman olemattoman pieneen toimistoon selittäen paniikinomaisen tilanteeni siellä olleille virkailijoille. Uhkaajani eivät ehkä olleet minua nähneet, koska jatkoivat etsimistäni. Onnekseni linja-auto vihdoin saapui laituriin, lymyillen toisten matkustajien takana pääsin autoon pakoon. Linja-auton kaasutellessa pois asemalta näin linkkuveitsimiehet vielä harhailemassa asema-aukiolla. Tilanteen ollessa tiiviimmillään en uskonut, että hengissä siitä selviäisin, sydän löi tuhatta ja sataa! Ikinä sen jälkeen en ole Hampurissa hampurilaisravintolaan mennyt.

 

Kauhun hetki oli myös tämän blogin kirjoittaminen. Nyt oli sentään henki omissa käsissä, mutta silti hetkittäin tuntui, että sydän pysähtyy jännityksestä! Vielä pulssi tuntuu – joten taisin selvitä hengissä, tästäkin!