Viestintäosaajan koulutusohjelman sisällöstä mikään aihe ei ole tuntunut itselleni etukäteen niin epämääräiselle kuin kriisiviestintä. Kun en sitten kyseiselle koulutusjaksolle päässyt osallistumaan, jäi aihe edelleen mysteeriksi. Kouluttajan materiaali onneksi selvensi asiaa hieman. Ymmärsin, että moni kurssikaveri oli kanssani samassa tilanteessa ja kriisiviestintä oli aiheena melko tuntematon. ProComin jäsenille tehdyn tutkimuksen tulokset selvensivät organisaationi tilannetta osittain. Meilläkin toimitusjohtaja hoitaa suurimman osan kriisiviestinnästä itse. Kuulumme siis sittenkin siihen 85 prosenttiin organisaatioista, joilla on ainakin jonkinlainen viestinnällinen suunnitelma kriisin varalta olemassa.
Perehtyessäni materiaaliin enemmän ymmärsin myös, että oikeastaan kriisiviestintä on työtovereideni arjessa tuttua. Onnettomuudet kun ovat kriiseistä ikävimpiä. Lähes jokainen organisaatiomme asiantuntija tietää sen jännittävän tunteen, kun lähellä on tapahtunut onnettomuus ja puhelin alkaa soida. Onneksi soittaja ei ole poliisi suru-uutisia välittämässä vaan yleensä toimittaja, jonka ensimmäinen kysymys on "Miksi näin tapahtui?" tai "Kenen vika tämä oli?". Media janoaa yksityiskohtaista tietoa, mutta asiantuntijan vastaus voi tuottaa pettymyksen. Ohjeistus kun on, että yksittäistä onnettomuutta ei kommentoida. Ja tässä on hyvä pysyä tiukkana.
Mahdollinen kriisin paikka voi olla edessä kuluvana keväänä, kun organisaatiomme uusi rahoitusmalli selviää. Tällä hetkellä olemme optimistisen varmoja toiminnan jatkosta ennallaan. Nyt kuitenkin uskon ja toivonkin, että jossain pöytälaatikossa lojuu valmiina suunnitelma, joka toteutuessaan osoittaa, että meilläkin kriisiviestintä hallitaan ammattimaisesti ja suunnitelmallisesti.
