Kriisin paikka?

Viestintäosaajan koulutusohjelman sisällöstä mikään aihe ei ole tuntunut itselleni etukäteen niin epämääräiselle kuin kriisiviestintä. Kun en sitten kyseiselle koulutusjaksolle päässyt osallistumaan, jäi aihe edelleen mysteeriksi. Kouluttajan materiaali onneksi selvensi asiaa hieman. Ymmärsin, että moni kurssikaveri oli kanssani samassa tilanteessa ja kriisiviestintä oli aiheena melko tuntematon. ProComin jäsenille tehdyn tutkimuksen tulokset selvensivät organisaationi tilannetta osittain. Meilläkin toimitusjohtaja hoitaa suurimman osan kriisiviestinnästä itse. Kuulumme siis sittenkin siihen 85 prosenttiin organisaatioista, joilla on ainakin jonkinlainen viestinnällinen suunnitelma kriisin varalta olemassa.

Perehtyessäni materiaaliin enemmän ymmärsin myös, että oikeastaan kriisiviestintä on työtovereideni arjessa tuttua. Onnettomuudet kun ovat kriiseistä ikävimpiä. Lähes jokainen organisaatiomme asiantuntija tietää sen jännittävän tunteen, kun lähellä on tapahtunut onnettomuus ja puhelin alkaa soida. Onneksi soittaja ei ole poliisi suru-uutisia välittämässä vaan yleensä toimittaja, jonka ensimmäinen kysymys on "Miksi näin tapahtui?" tai "Kenen vika tämä oli?". Media janoaa yksityiskohtaista tietoa, mutta asiantuntijan vastaus voi tuottaa pettymyksen. Ohjeistus kun on, että yksittäistä onnettomuutta ei kommentoida. Ja tässä on hyvä pysyä tiukkana.

Mahdollinen kriisin paikka voi olla edessä kuluvana keväänä, kun organisaatiomme uusi rahoitusmalli selviää. Tällä hetkellä olemme optimistisen varmoja toiminnan jatkosta ennallaan. Nyt kuitenkin uskon ja toivonkin, että jossain pöytälaatikossa lojuu valmiina suunnitelma, joka toteutuessaan osoittaa, että meilläkin kriisiviestintä hallitaan ammattimaisesti ja suunnitelmallisesti.

Hyvät ja huonot tarinat

On joulukuinen iltapäivä, vaikka ikkunasta aukeava maisema väittää muuta. Takana on pitkä aamupäivä lukujen maailmoissa. Taloutta ja tarinankerrontaa, kaksi ääripäätä vaikka sanat hienosti yhteen sointuvatkin. Odotan iltapäivän osuutta innolla. Tarinat ovat aina olleet minulle Se juttu. Toisen luokan todistuksessani lukee opettajan kuulakärkikynällä kirjoittama tunnustus: taitava tarinankertoja. Tavuviivojen sävyttämiä 17 vuoden takaisia kirjoituksia lukiessani mietin, mitähän opettajan mielessä on liikkunut?

Mutta tarkemmin ajatellen, voidaanko suoralta kädeltä sanoa, että jokin tarina on hyvä tai huono? On vain tarinoita ja tarinoiden vastaanottajia. Jos tarina ei herätä tunteita, se ei ole huono. Se on ehkä kerrottu väärässä paikassa.

Lisäksi omassa mielessä omat tarinat ovat aina huonoja tai ainakin huonompia kuin toisten.
Sama koskee yrityksiä. Mahtavien ja monivaiheisten menestys- ja kasvutarinoiden joukossa oma tarina tuntuu liian tavalliselta. Niin tavalliselta, ettei se ketään kiinnosta. Mutta kuten saimme Annelta kuulla, mikään tarina ei ole niin tylsä, että se kannattaisi jättää kertomatta. On vain löydettävä oikeat timantit tarinapuun juuriksi. Ja kun tarina alkaa kasvaa korkeammalle, kerro se oikealla tavalla oikeille ihmisille.

Joulukuisen tarinapäivän anti oli sitä mitä kaipasin. Että joku raaputtaisi esiin sen 8-vuotiaan tarinankertojan. Seuraavien työviikkojen aikana sain huomata, että ei ole ollenkaan mahdottomuus lisätä ripaus tarinallisuutta henkilöstöjärjestelmän lanseeraukseen tai työhyvinvointikyselyn kiitos -kirjeisiin.

Kiitos innostavasta päivästä.

Kerro tosi tarina

Pohjoishantin kieliopin laatiminen, majavan luoman tulvan vaikutukset kovakuoriaisyhteisöön, Descartes'n ja Locken minuusteorioiden uusi tulkinta, taiteellinen työskentely limasienien parissa, esseekirjan kirjoittaminen ruskeille tytöille, palestiinalais-suomalainen liveroolipeli. Tässä muutamia esimerkkejä säätiön tukemista hankkeista. Minkälaisen tarinan ne kertovat?

Tarinoista on puhuttu pitkään: Kerro tarina, muuten yleisö ei jaksa kuunnella, ei ymmärrä eikä innostu. Joskus kuitenkin huomaa, että tarina ei ole aito, se on päälle liimattu, pakosta keksitty.  

 

Mutta mitä tarinallistamisella sitten oikeastaan tarkoitetaan? Onko kyse merkityksien ja tunnesiteen luomisesta, arvojen ja vision välittämisestä? Mitä tarinalla tarkoitetaan tarinallistamisessa? 

Ensimmäisenä mieleen tulee kertoa yrityksen tarina, vaikka luennoitsija kertoikin, että kyse ei ole pelkästään siitä. ”Matka Kekkosen ajan hyvä veli –verkostosta naisjohtoiseenavoimuuteen”. Näin kertoi Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja säätiön tarinan sen perustamisesta 50-luvulta nykypäivään.

Erilaiset puut ja juurakot jäivät itselleni vielä mullan peittoon, mutta yhden oivalluksen sain:

Tarinat muuttuvat helposti saduiksi. Tarina onkin parhaimmillaan silloin, kun se on tosi.

Lampaista liito-oraviin

Yrityksen tarinat koostuvat sen syntysijojen perusajatuksista ja intohimosta tehdä juuri sitä minkä vuoksi yritys on perustettu. Yrityksen tarinallistaminen voi tuoda toiminnan lähelle ja tutuksi, jopa inhimillistää sitä. Tarina voi olla historiaa, yrityksen perustajien vaiheita, sattumuksia ja tapahtumia matkan varrelta, tai se voi olla toiminnan jokin osa-alue, joka luo erityistä kiehtovuutta tai mielenkiintoa yritystä kohtaan.

Ihmisen ja luonnon yhteentörmäyksiä voi loiventaa vastuullisella yritystoiminnalla ja luomalla rinnakkaiseloa sinne mihin se vain on mahdollista. Tässä tarinaa luonnon
monimuotoisuuden vaalimisesta ihmisen ehdoilla luontoarvoja huomioon ottaen.

Minua kummasti kiehtoo ihmisen ja luonnon kohtaaminen -voisi jopa sanoa yhteentörmäys. Ison ja merkittävän yhteiskunnallisen infrastruktuuriyrityksen työntekijänä ymmärrän, että yrityksen toiminnan varmuus on elintärkeää ja sitä pitää ylläpitää jo ihan yhteiskunnan oman toimintakyvyn ja ihmisten elinolosuhteiden vuoksi. Mutta entä kun ihmisten isot tarpeet ja haavoittuvainen luonto ovat törmäyskurssilla? Entä kun metsää pitää kaataa infrastruktuurin, tässä tapauksessa sähkölinjojen tieltä? Entä kun uhanalaisia eläimiä joutuu tulilinjalle ihmisten tarpeiden ja toimien myötä?

Ihminen on muokannut ympäristöään niin kauan kuin on ollut olemassa, enemmän tai vähemmän. Ottamatta kantaa miten pahasti ihminen on luonnonkulkuun kautta aikojen puuttunut, muokkaaminen on tuonut ihmiskunnalle, ainakin osalle siitä, elintasoa ja vapautta toteuttaa itseään. Entä kykeneekö luonto sopeutumaan ihmisen aiheuttamaan kädenjälkeen?

Välttämättömät voimansiirtolinjat ovat vallanneet monen eläimen asuinsijat. Kuitenkin myös uusia asuinsijoja on linjojen myötä syntynyt, jopa harvinaisille luontokappaleille. Jos ihmisen elintilan raivaaminen tuo hallaa luonnolle, syntyy siitä vastakohtaisesti jotain hyvääkin.

Esimerkkejä löytyy yllättävän paljon. Jos muun muassa niityt ovat hävinneet maanviljelyksen vähennyttyä, johtoaukeat ovat luoneet uusia asuinsijoja niittyalueineen ja tarjonneet kodin uusille asukeille. Monenlaiset ötökät ja perhoset ovat vallanneet ihmisen raivaamia johtoaukeita, jopa harvinaisia hietasisiliskoja on tavattu raivausalueilla nauttimassa lymyily- ja saalistussuojasta. Se kertoo viihtymisestä ja oikeista olosuhteista.

Entäpä liito-oravat? Pitkin nykyaikaista sähköistämisen historiaa on silloin tällöin ystävämme liito-orava estänyt suojeltuna luontokappaleena myös sähkölinjan vetämisen sellaisiin paikkoihin, joihin se ihmisen kannalta olisi ollut tarkoituksenmukaisinta. Ja hyvä näin, vähintä ihmisen vastuullisuutta on puolustaa pientä uhanalaista elämää. Kuitenkin ihminen osaa halutessaan myös soveltaa - johtoaukeille on perustettu havaittua oravaa varten kulkureittejä ja hyppypuita johtoaukean halki. Kuulema viisaat luontokappaleet ovat ottaneet hyppyreitit käyttöönsä.

Lintujen lentoreiteille puolestaan voimajohtoihin on kiinnitetty liikennevaloja eli lintupalloja, joita linnut väistävät ja välttävät näin voimajohtoihin törmäämisen. Myös toinen linnunpelastus -ja samalla mahdollisen sähkökatkon estämiskikka löytyy sähköyhtiön keinovalikoimista. Kalasääsket, jotka tykkäävät perustaa pesänsä korkealle vesistöjen ääreen, hoksaavat joskus unelmakotinsa voimajohtorakenteiden päältä. Siinä on todellinen törmäysvaara sekä lintuperheelle että sähkönkäyttäjälle, vaarana rakenteiden vikaantuminen ja linnulle pesän -ellei hengenmenetys. Törmäyslinjan vast'edes välttääkseen sähköyhtiö tuhoaa pesän lintujen lähdettyä muuttomatkalle ja perustaa korvaavan pesän lähimaastoon sekä ihmiselle että linnulle turvalliseen ja otolliseen paikkaan.

Myös tuulihaukan pesäpönttöjen perustaminen peltojen pylväsrakenteisiin on tuonut jos itse haukoille koteja ja elantoa, niin viljelijälle mieluisan apulaisen myyrien ja muiden pikkunisäkkäiden torjuntaan. Maatalousympäristön muutokset kun ovat heikentäneet tuulihaukan luontaisia saalistusympäristöjä. Näin yhteistyö luonnon kanssa voi parhaassa tapauksessa tuoda hyötyä sekä infrastruktuurin ylläpitäjälle että itse luontokappaleille.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä sähköyhtiö voi myös työllistää eläinkuntaa. Meillä on lampaita kesätöissä. He hoitavat maisemaa ja pitävät johtoaukeat luonnollisessa raivaustilassa. Yhtiö ja lampaat kiittävät.

Luonnon monimuotoisuutta voi vaalia silloin tällöin myös ilman ihmisen ja luonnon yhteentörmäystä.

Kävelyllä

Kevyt pakkaslumi pyrähtelee ja tanssii meren jäällä. Hyinen tuuli piiskaa jäällä kulkijan kasvoja armottomasti. Kulkija kiskoo paksun talvitakkinsa karvareunaista huppuaan syvemmälle päähän. Talven raakuus kiehtoo häntä kauneudessaan, ja hän kaivaa takin taskut jo hieman kohmettunein sormin kameransa ja kuvaa valkeuden valtakuntaa. Talvi tuntuu niin ehdottamalta.

Hän jatkaa kävelyään lintutornille, joka kohoaa ylväänä Mynälahden rannan läheisyydestä. Hän kapuaa tornin ylimpään kerrokseen ja antaa katseensa lipua pitkin autiota valkeutta. Kaukana jäällä näkyy säästä piittaamaton pilkkijä, joka on tullut kokeilemaan onneaan. Kevät on vielä vain aavistus jossain kaukana. Kevät ja linnut saapuvat vasta kuukausin päästä. Silloin lahti tulvii elämää ja ääniä, ja lintulahti herää eloon. Kesällä osaa rantaniittyjä laiduntaa lehmiä, joka pitää rantojen ruo’on kurissa. Pastoraalinen kulttuurimaisema täydentyy kesän myötä.

On aika lähteä takaisin kartanolle. Hän palaa metsän kautta ja huomaa polun vieressä ketun jäljet tuoreessa lumessa. Metsän hiljaisuudessa ei kuulu ääniä, mutta silti voi aistia repolaisen olevan lähellä. Se on varmaan se sama kettu, jonka kulkee aamun sarastaessa kartanon puiston läpi. Luonto on niin läsnä kaikkialla minne vain katsoo. Polun yli on mennyt jänis huimaa vauhtia, ja jäljet vievät kartanolle päin. Hän alkaa hymyillä muistaessaan kuinka naapuriasunnon vieras luuli nähneensä jättiläisjäniksen. Kartanon isossa puistossa on vieraillut päivittäin iso rusakkouros. Legenda kengurunkokoisesta jättiläisjäniksestä saa kuitenkin jäädä elämään, hän ei aio sitä korjata – onhan se hauska ajatus.

Saaren kartano tulee esiin puiden takaa. Vanha ja historiaa henkivä kaunis rakennuskanta on nykyään Koneen Säätiön ylläpitämä taiteilija- ja tutkijaresidenssi, jossa hän on työskentelemässä kahden talvikuukauden ajan. Kartanolle tuleminen on ollut jännittävä hyppy arjesta jonnekin uuteen tilaan, jossa voi keskittyä intensiteetillä omaan projektiinsa. Maaseudun rauha yhdistettynä uudenlaiseen dynaamisuuteen.

Hän tulee kartanon puistoon ja astelee isojen kivien luokse. Kivi-installaatio erottuu lumen valkeutta vasten, ja 18 kiveä tekee kauniin soikean kuvion puiston reunalla. Japanilaisen kuvanveistäjän installaatio on inspiroinut monia: sitä on kuvattu, kiven päällä on tanssittu ja luettu runoja. Hän kävelee kivien luota saunan viereen lammelle, jonka pinta on jäätynyt. Illalla sen pintaan heijastuu sanat ”tulet, jäät”. Valotaideteoksen toteutti kartanolla työskennellyt kuvataiteilija ja sanat kirjoitti runoilija, joka työskenteli täällä samaan aikaan.

Saaren Kaivo. Siitä kerrottiin jo ensimmäisenä päivänä. Hän kävelee vanhojen tammien keskellä sijaitsevan vanhan kaivon luokse. Aluksi hän luuli Kaivon tarkoittavan juuri tätä konkreettista kaivoa. Kaivo on vertauskuva, se ei ole paikka tai esine. Se toki saa alkunsa oikeasta kaivosta: ”Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat kokoontuneet ja monin paikoin kokoontuvat nykyisinkin kaivolle vettä noutamaan. Siellä he voivat jakaa ajatuksia, ideoita, ongelmia ja niiden ratkaisuja. Jokainen antaa ja saa toinen toiseltaan, kukin vuorollaan.” Jokainen kartanon vieras saa Kaivon myötä tiedostetumman mahdollisuuden kohdata, jakaa ja jättää oman jälkensä myös toisten ajatuksiin, työhön sekä Saaren kartanoon. Kaivo toteutuu kaikkialla kartanolla, ja myös sen ulkopuolella. Saunassa, navetan yhteisessä keittiössä päivällisten merkeissä, jokatiistaisella brunssilla ja töiden esittelyissä, yhteisillä kävelyretkillä läheiseen luontoon. Se antaa mahdollisuuden laajentaa omia ajatuksia ja työskentelyä, joskus aivan uusiin suuntiin.

Kuva: Heli Konttinen

Hänen muistaa muutamia residenssin toiminnanjohtajan tarinoita Kaivolla syntyneistä hankkeista: saksalaisen äänirunoilijan ja suomalaisen tanssijan improvisaatioon perustuva yhteisesitys, kuvataiteilijan navetan pikkuniityllä laiduntavista pässeistä tehdyn videoteoksen, johon runoilijoja ja performanssitaiteilija lauloi joikumaista laulua, brittiläisen taiteilijan elokuvaprojektista, johon suomalainen säveltäjä sävelsi musiikkia. Kaivosta on syntynyt mentorointia, syviä keskusteluja, ystävyyssuhteita. Tarinoista välittyvä jatkuvuus ja Saaren säilyminen työskentelyssä vielä oman työskentelyjakson jälkeen antavat mukavan, lämpimän olon. Tuntuu kuin kuuluisi isoon perheeseen, joita kaikkia yhdistää tämä sama paikka.

Lunta alkaa sataa runsaammin, ja kartanon puisto alkaa muistuttaa satukirjan talvimaisemaa. Kulkija jatkaa matkaansa, ja hän ohittaa 1700-luvun päärakennukseen. Hän vilkuttaa hymyillen takaisin ikkunasta vilkuttavalle ihmiselle. Talon keltaisten seinien sisällä on henkilökunnan toimisto ja sali förmaakeineen, jossa nautitaan joka viikko yhteinen brunssi. Päärakennuksen yläkerrassa on katsottu monet lätkämatsit ja elokuvat yhdessä muiden residenssiläisten kanssa. Jokaisessa tilassa ja koko alueella on oma erityinen tunnelmansa. Paikan kauneus, rauha ja mahdollisuus keskittyneeseen työskentelyyn luovat erityisen vireen, jonka jokainen paikallaolija tunnistaa.

Samalla hymy hiipii jälleen hänen kasvoilleen, kun hän muistaa hänelle kerrotun tarinan metsässä asuvista taiteilijoista, jotka eivät ole halunneet lähteä Saaresta. Havaintoja näistä myyttisistä hahmoista hän ei ole vielä tehnyt, mutta kenties illan hämärässä metsästä kajastava valo saa joku päivä selityksen.

Hän jatkaa matkaansa pihakellarin, kuusien muodostaman ympyrän ja taideteoksen nimeltään Sanctuary ja renkituvan ohi navetalle. Se oli aikoinaan Aminoffien rakentama navetta 100 lehmälle, mutta nyt sen paksujen kiviseinien sisältä löytyy monta työskentelytilaa eri alojen taiteilijoille, ja myös ahkerassa käytössä oleva yhteinen keittiö. Hän avaa navetan oven ja tultuaan keittiöön hän tapaa lähes kaikki muut residenssissä asuvat vieraat. Tilassa vallitsee lämmin ja ystävällinen tunnelma. Yhteinen lounas on tekeillä, ja jokainen osallistuu vuorollaan sen valmistamiseen. Lämmin keitto ja mukavaa seuraa – täydellinen talvipäivä.

”Joulupukki matkaan jo käy”

Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita. Suullisesti niin nuotiopiireillä kuin turuilla ja toreilla. Iltasatuna lapselle tai ajankuluna pitkällä matkalla. Tarinan areenat ja keinot ovat vaihdelleet: on ollut riimukirjoituksia, hieroglyfejä, symboleja ja kirjaimia − yhteisenä nimittäjänä toimii tarinan kertominen kuulijalle tai lukijalle.

Hyvä tarina liikuttaa, jää mieleen, koskettaa. Siinä on särmää ja samaistumispintaa. Elämää. Sanotaan, että tunteet ovat uusi musta. Toinen nouseva ja tarinallistaja Anne Kalliomäen mukaan jo tovin nousussa ollut trendi yritysten viestinnässä on tarinallistamisen hyödyntäminen. Tarinallistamisen taikaa on käytetty erityisesti matkailualan viestinnässä. Rovaniemen pohjoinen ulottuvuus on tullut monille tutuksi kiitos aidon oikean Joulupukin ja joulupukin maan tai maiden − vaikka onpa sitä Santa Clausia kovasti koitettu sovitella amerikkalaisiin savupiippuihin, lentävine poroineen kaikkineen esimerkiksi monissa Disneyn elokuvissa tai Disney Worldissa. Molemmat toimivat hyvänä esimerkkinä tarinallistamisen voimasta: joulupukin brändissä on Kalliomäen Stooripuu™:ta soveltaen aidoista timanteista muodostuvat juuret eli ydin yrityksen liiketoiminnassa. Joulupukki asuu Rovaniemellä muorineen, tonttuineen ja poroineen. Kylä(t) on/ovat olemassa, katso vaikka itse: www.santapark.com tai http://www.santaclausvillage.info/fi/ tai Rovaniemeä matkailukaupunkina edistävä sivusto http://www.visitrovaniemi.fi/get-inspired/santa-claus. Aidot timantit voi tiivistää Kalliomäen mukaan esimerkiksi liiketoiminnan ydinavainsanoihin, joita ovat: arvot, asiakkaalle välitettävä tunne, tyyli toimia, pala historiaa, syy ostamiseen, persoona, särmä ja miksi toimitaan? -kysymys. Rovaniemen Santaparkin ja Santa Claus Villagen tapauksissa koko toiminta on mietitty asiakaskokemuksen kautta. Vierailijoille tarjotaan hetkiä sadussa, irtiottoa arjesta ja kenties paluu lapsuuden tunnelmiin.

Toisena keskeisenä elementtinä Stooripuussa toimii maan taso eli asiakas ja palvelut. Kuka on asiakkaasi? Mitä tuotteita ja palveluja tarjoat? Stooripuun keskikohdassa on olennaista tuntea ja ymmärtää kohderyhmääsi. Vierailin Santaparkissa marraskuun puolenvälin tienoilla mieheni, pikkuveljeni ja veljen ystävän kanssa. Me aikuiset tempauduimme talvisena päivänä arjen toiselle puolelle, joulun tunnelmiin, pohjoisen lumisista maisemista nauttimiseen, eri joulunviettotradioista lukemiseen ja katselemiseen sekä sokerina pohjalla oikean Joulupukin tapaamiseen. Oli jännittävää ja mukavaa. Aikuisellekin.

Stooripuun tarinaidentiteetin kolmantena kohtana on oksisto eli tarinaelementit. Anne Kalliomäki kehotti meitä hulluttelemaan ja antamaan mielikuvituksemme tempautua laukkaan: vapauttakaa luovuutenne, kun mietitte tarinaelementtejä esimerkiksi työpaikalla ryhmissä. Hän vertasi tarinaelementtien keksimistä mindmapin laadintaan: tutun brainstormingin sijasta ehkäpä jopa heartstorming-menetelmällä. Hyvä tarina kun syntyy tunteen kautta. Tarinaelementit voivat syntyä esimerkiksi laulun sanojen kautta, hahmoista, eläimistä, teemoista, historiasta ja paikallisuudesta. Elementeistä valitaan pari kolme, jotka kiteytetään ja kirkastetaan sekä ideaalitapauksessa niitä testataan asiakkailla, yhteistyökumppaneilla ja/tai työntekijöillä ennen lopullisiin valintoihin päätymistä.

Tarinaelementtejä voi hyödyntää yrityksen viestinnässä, kampanjassa tai muussa viestinnän projektissa. http://www.santapark.com/joulupukki/tiesitko-taman-joulupukista/-sivu vastaa kiehtovalla tavalla yleisimpiin Joulupukkia koskeviin kysymyksiin, esimerkkinä hänen asuinpaikastaan, iästään tai revontulien synnystä. Tiesitkö muuten, mistä Korvatunturi on saanut nimensä? Tunturin nimi juontaa juurensa sen laella oleviin kolmeen korvaan. ”Korvat toimivat satelliitin lailla; ne imevät ilmasta jokaisen lapsen ja aikuisen haaveet ja toiveet.” Paikallisuus yhdistyy upealla tavalla Joulupukin hahmoon, tarinaan ja pohjoisen maisemaan.