Kävelyllä

Kevyt pakkaslumi pyrähtelee ja tanssii meren jäällä. Hyinen tuuli piiskaa jäällä kulkijan kasvoja armottomasti. Kulkija kiskoo paksun talvitakkinsa karvareunaista huppuaan syvemmälle päähän. Talven raakuus kiehtoo häntä kauneudessaan, ja hän kaivaa takin taskut jo hieman kohmettunein sormin kameransa ja kuvaa valkeuden valtakuntaa. Talvi tuntuu niin ehdottamalta.

Hän jatkaa kävelyään lintutornille, joka kohoaa ylväänä Mynälahden rannan läheisyydestä. Hän kapuaa tornin ylimpään kerrokseen ja antaa katseensa lipua pitkin autiota valkeutta. Kaukana jäällä näkyy säästä piittaamaton pilkkijä, joka on tullut kokeilemaan onneaan. Kevät on vielä vain aavistus jossain kaukana. Kevät ja linnut saapuvat vasta kuukausin päästä. Silloin lahti tulvii elämää ja ääniä, ja lintulahti herää eloon. Kesällä osaa rantaniittyjä laiduntaa lehmiä, joka pitää rantojen ruo’on kurissa. Pastoraalinen kulttuurimaisema täydentyy kesän myötä.

On aika lähteä takaisin kartanolle. Hän palaa metsän kautta ja huomaa polun vieressä ketun jäljet tuoreessa lumessa. Metsän hiljaisuudessa ei kuulu ääniä, mutta silti voi aistia repolaisen olevan lähellä. Se on varmaan se sama kettu, jonka kulkee aamun sarastaessa kartanon puiston läpi. Luonto on niin läsnä kaikkialla minne vain katsoo. Polun yli on mennyt jänis huimaa vauhtia, ja jäljet vievät kartanolle päin. Hän alkaa hymyillä muistaessaan kuinka naapuriasunnon vieras luuli nähneensä jättiläisjäniksen. Kartanon isossa puistossa on vieraillut päivittäin iso rusakkouros. Legenda kengurunkokoisesta jättiläisjäniksestä saa kuitenkin jäädä elämään, hän ei aio sitä korjata – onhan se hauska ajatus.

Saaren kartano tulee esiin puiden takaa. Vanha ja historiaa henkivä kaunis rakennuskanta on nykyään Koneen Säätiön ylläpitämä taiteilija- ja tutkijaresidenssi, jossa hän on työskentelemässä kahden talvikuukauden ajan. Kartanolle tuleminen on ollut jännittävä hyppy arjesta jonnekin uuteen tilaan, jossa voi keskittyä intensiteetillä omaan projektiinsa. Maaseudun rauha yhdistettynä uudenlaiseen dynaamisuuteen.

Hän tulee kartanon puistoon ja astelee isojen kivien luokse. Kivi-installaatio erottuu lumen valkeutta vasten, ja 18 kiveä tekee kauniin soikean kuvion puiston reunalla. Japanilaisen kuvanveistäjän installaatio on inspiroinut monia: sitä on kuvattu, kiven päällä on tanssittu ja luettu runoja. Hän kävelee kivien luota saunan viereen lammelle, jonka pinta on jäätynyt. Illalla sen pintaan heijastuu sanat ”tulet, jäät”. Valotaideteoksen toteutti kartanolla työskennellyt kuvataiteilija ja sanat kirjoitti runoilija, joka työskenteli täällä samaan aikaan.

Saaren Kaivo. Siitä kerrottiin jo ensimmäisenä päivänä. Hän kävelee vanhojen tammien keskellä sijaitsevan vanhan kaivon luokse. Aluksi hän luuli Kaivon tarkoittavan juuri tätä konkreettista kaivoa. Kaivo on vertauskuva, se ei ole paikka tai esine. Se toki saa alkunsa oikeasta kaivosta: ”Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat kokoontuneet ja monin paikoin kokoontuvat nykyisinkin kaivolle vettä noutamaan. Siellä he voivat jakaa ajatuksia, ideoita, ongelmia ja niiden ratkaisuja. Jokainen antaa ja saa toinen toiseltaan, kukin vuorollaan.” Jokainen kartanon vieras saa Kaivon myötä tiedostetumman mahdollisuuden kohdata, jakaa ja jättää oman jälkensä myös toisten ajatuksiin, työhön sekä Saaren kartanoon. Kaivo toteutuu kaikkialla kartanolla, ja myös sen ulkopuolella. Saunassa, navetan yhteisessä keittiössä päivällisten merkeissä, jokatiistaisella brunssilla ja töiden esittelyissä, yhteisillä kävelyretkillä läheiseen luontoon. Se antaa mahdollisuuden laajentaa omia ajatuksia ja työskentelyä, joskus aivan uusiin suuntiin.

Kuva: Heli Konttinen

Hänen muistaa muutamia residenssin toiminnanjohtajan tarinoita Kaivolla syntyneistä hankkeista: saksalaisen äänirunoilijan ja suomalaisen tanssijan improvisaatioon perustuva yhteisesitys, kuvataiteilijan navetan pikkuniityllä laiduntavista pässeistä tehdyn videoteoksen, johon runoilijoja ja performanssitaiteilija lauloi joikumaista laulua, brittiläisen taiteilijan elokuvaprojektista, johon suomalainen säveltäjä sävelsi musiikkia. Kaivosta on syntynyt mentorointia, syviä keskusteluja, ystävyyssuhteita. Tarinoista välittyvä jatkuvuus ja Saaren säilyminen työskentelyssä vielä oman työskentelyjakson jälkeen antavat mukavan, lämpimän olon. Tuntuu kuin kuuluisi isoon perheeseen, joita kaikkia yhdistää tämä sama paikka.

Lunta alkaa sataa runsaammin, ja kartanon puisto alkaa muistuttaa satukirjan talvimaisemaa. Kulkija jatkaa matkaansa, ja hän ohittaa 1700-luvun päärakennukseen. Hän vilkuttaa hymyillen takaisin ikkunasta vilkuttavalle ihmiselle. Talon keltaisten seinien sisällä on henkilökunnan toimisto ja sali förmaakeineen, jossa nautitaan joka viikko yhteinen brunssi. Päärakennuksen yläkerrassa on katsottu monet lätkämatsit ja elokuvat yhdessä muiden residenssiläisten kanssa. Jokaisessa tilassa ja koko alueella on oma erityinen tunnelmansa. Paikan kauneus, rauha ja mahdollisuus keskittyneeseen työskentelyyn luovat erityisen vireen, jonka jokainen paikallaolija tunnistaa.

Samalla hymy hiipii jälleen hänen kasvoilleen, kun hän muistaa hänelle kerrotun tarinan metsässä asuvista taiteilijoista, jotka eivät ole halunneet lähteä Saaresta. Havaintoja näistä myyttisistä hahmoista hän ei ole vielä tehnyt, mutta kenties illan hämärässä metsästä kajastava valo saa joku päivä selityksen.

Hän jatkaa matkaansa pihakellarin, kuusien muodostaman ympyrän ja taideteoksen nimeltään Sanctuary ja renkituvan ohi navetalle. Se oli aikoinaan Aminoffien rakentama navetta 100 lehmälle, mutta nyt sen paksujen kiviseinien sisältä löytyy monta työskentelytilaa eri alojen taiteilijoille, ja myös ahkerassa käytössä oleva yhteinen keittiö. Hän avaa navetan oven ja tultuaan keittiöön hän tapaa lähes kaikki muut residenssissä asuvat vieraat. Tilassa vallitsee lämmin ja ystävällinen tunnelma. Yhteinen lounas on tekeillä, ja jokainen osallistuu vuorollaan sen valmistamiseen. Lämmin keitto ja mukavaa seuraa – täydellinen talvipäivä.