Kaveria ei jätetä - somen voima toimii

Tiedän. Pitäisi työkiireiden ja lomareissun jälkeen keskittyä pohtimaan viestimisen uusia tuulia ja saloja. Menevän syvälle opiskelupäivien anteihin ja miettiä, mikä minua erityisesti ilahdutti, elähdytti ja innoitti Ruoholahden intensiivisessä opiskeluyhteisössä.

Mutta menenkin syvälle someen.

En selatakseni kavereiden uusia tuulia ja saloja, en kirjoittaakseni omiani somen seinille. Kerron tarinan.

Kaveri oli joutunut pulaan, pahaan pulaan. Oli tapahtunut ikävä sattumus, johon ystävällä itsellään ei ollut osaa ei arpaa. Shit happens.

Asia oli vaivannut pitkään, auttamishalua oli, keinot vähissä. Työpäivien kiire, työiltojen kooma ja viikonloppujen velvoitteet eivät luovuutta edistäneet. Kaveri oli jäädä oman onnensa nojaan, satunnaisia kuulumiskyselyjä lukuun ottamatta. Huoli oli kova ja omatunto kolkutti.

Ei tarvittu kuin yksi lauantai-ilta puoliuneliaana somen ääressä juuri ennen unta. Yhteinen ystävä laittoi viestin. Olenko hereillä?

Pian olin hereillä. Ystävä pyysi mukaan auttamaan. Oli saanut samaa asiaa pohtiessaan ajatuksen, että laitetaan sana kiertämään, ystävä tarvitsee apua. Muutama pikainen tarkentava viesti, lupaus että mukana ollaan ja kone kiinni.

Yöllä prosessointi toimi. Päivän valjetessa lisää viestintää, pohdiskelua työnjaosta ja menettelytavoista. Ja tekstiä. Miten tehdä teksti, jossa ei vedota, kieriskellä säälissä, syyllistetä, painosteta eikä vetistellä. Kerrotaan tausta, annetaan mahdollisuus kieltäytyä kasvojaan menettämättä, mutta myös astua mukaan täysillä. Hiontaa yhteistyössä ja vanttera someviesti oli valmis.

Pyyntö auttaa yhteistä ystävää lähti valitulle löyhän yhteisömme kohderyhmälle, suljetusti somen kanavaa käyttäen. Jännitys ja vaivihkainen toive, että edes joku reagoisi. Ensimmäinen vastaus kilahti parin minuutin kuluttua viestikenttään. Toinen perään. Kolmas ja neljäs. Pian pyyntö oli jokaisen tiedossa, ja vaikutti kuin valtava tulppa olisi irronnut.

Kahden seuraavan päivän ajan kanava oli lujilla. Auttamistarjouksia kilahteli, uusia yhteisön jäseniä tuli mukaan. Käytiin myös asiallista keskustelua etiikasta, käytännön asioista ja itse pulassa olevasta rakkaasta kohteestamme. Kuinka tämä oli hienoa, naapuriapua ja talkoohenkeä
parhaimmillaan. Kaveria ei jätetä, asia oli yksiselitteinen.

Tämä on tarina auttamishalusta, mutta myös sosiaalisen median kuin yhtä lailla viestinnän voimasta. Jos liian usein pahassa, niin myös esimerkillisen hyvässä. Kolme päivää, ja kaveria oli autettu, kukin oman kantokykynsä mukaan. Jokainen osallistuja liekeissä arkipäivän hyvää tekemässä.

Hyvän tekemisessä viestintä oli vain työkalu, mutta viesti ja sen sanoma oli tärkeässä roolissa. Taannoisen mediassa olleen kirjoituksen mukaan suomalainen osallistuu talkoisiin jos pyydetään oikealla tavalla. Ja jos asia on tarpeeksi koskettava ja läheinen. Tässä tarinassa oli.

Mitä halusin sanoa? Tärkeä asia, oli se henkilökohtainen, yleinen tai yhteisöllinen, tarvitsee tuekseen henkeä sekä viestintää - sillä oikealla tavalla.

Opiskelupäivän Åbergin piirakka ja sen päivittäminen tähän päivään tuli mieleen tämän tarinan myötä, henkilökohtaisesti ja konkreettisesti. Perusasiat pysyvät, vain uusilla menetelmillä.

Jatketaan samaan malliin.

Pågenin salainen toive

Liian usein sorrun ajattelemaan, että arkiaskareet ja työpaikan rutiinit eivät ole tarinoiden aiheita. Kiinnostavaan tarinaan tarvitaan jännitystä, toimintaa, hienoja autoja ja outoja vempaimia. Luovuutta pursuavan kirjoituspäivän aikana muistin, että tarinan ei tarvitse olla viimeisin Bond-seikkailu ollakseen kertomisen arvoinen. Tavallinen arki on täynnä tarinoita. Sen saimme huomata päivän aikana monet kerrat.

Miksei myös työpaikan asiatekstejä ja tiedotteita voisi pukea kiinnostaviksi tarinankerronnan voimin? Kiireen keskellä on helppo tyytyä keskinkertaiseen. Tyytyminen ja rutinoituminen ovat viestijän pahimpia vihollisia. Viesti joka ei kiinnosta itseäsi, tuskin kiinnostaa ketään muutakaan?

Viestinnän ensimmäisestä vokista aion ottaa talteen niin paljon aineksia kuin mahdollista ja maustaa niillä työpäiviä kiireenkin keskellä. Uskon, että seuraavien jaksojen aikana löytyvät ne salaiset ainesosat, joilla taltutetaan viestinnän pahimmat viholliset.

Sitä ennen halusin kirjoittaa teille tarinan aiheesta, josta en uskonut sellaista kirjoittavani. Tarinan, jonka inspiraatio löytyi keskellä arkisinta arkea - supermarketin leipäosastolla. Tarinan limppusiivusta, joka halusi olla näkkileipä.

Tiedättekö miltä tuntuu olla samanlainen kuin kaikki muut? Leivottu samalla reseptillä ja niputettu samankokoisten siivujen kanssa  muoviseen pussiin? Vierustoverit, joiden kanssa vietät päiväsi ovat tyhmiä kuin markan paahtoleivät, mutta olet heidän kanssaan silti kunnes parasta-ennen-päivä teidät erottaa. Pussin ainoa mukava tyyppi on kantapala pussin toisella puolella. Hänen kohtalonsa kaikki siivut tietävät, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Kukaan ei haluaisi kovettua pussiin yksin kun kaikki muut ovat jo lähteneet.

Olisi helpompaa ajatella kuin muutkin pussissa. Olla samaa mieltä kun kysytään tuleeko ensin juusto vai kinkku. Toivoa vain salaa, ettei joudu aamiaspöydälle paahtimen kautta. Tuskin osaatte kuvitella millainen haloo syntyisi, jos kertoisin vierustovereille haluavani pois tunkkaisesta leipälaatikosta. Haluaisin hypätä leikkuulaudan yli ja tervehtiä kuivakaapin näkkäreitä, joilla vaikuttaa aina olevan hauskempaa. Eikä heitä koskaan paahdeta.

Olen kerännyt rohkeutta sanoa toiveeni ääneen. Mutta koskaan ei tunnu olevan oikea hetki. Eiliseen tapaan lupaan tehdä sen huomenna. Huomenna loikkaan leikkuulaudan yli perääni katsomatta.

Totisesti. Ei ole helppoa olla limppu, kun tuntee olevansa näkkileipä.

Viestijä ajan hermolla vai hermoromahduksen partaalla

Twitter, SnapChat, Periscope, Instagram, Facebook, LinkedIn, blogipalvelut. Kuinka monessa eri sosiaalisen median kanavassa on oltava mukana ollakseen ajan hermolla, nimenomaan viestijän roolissa? Aika rientää ja juuri kun olen saanut haltuun yhden kanavan, syntyy uusi. Ollakseni perillä uusista tuulista tutustun uutenkin, ja sitä seuraavaan... Uusi sosiaalisen median aikakausi pakottaa elämään jatkuvassa muutoksessa. Tunnollinen viestijä saattaa häkeltyä informaatio- ja kanavatulvan keskellä.

Milloin olen tarpeeksi hyvä viestijä? Olenko mukana kaikissa mahdollisissa sosiaalisen median kanavissa? Keskittyisinkö sittenkin vain muutamaan, mutta kouluttautuisin niiden syväosaajaksi? Facebook on ollut minulle luonteva osa myös työarkea alusta alkaen. Twitterin kanssa kävin hieman kovemman taistelun, mutta nyt suhtaudun siihen lähes intohimoisesti. Ja ehkä rohkenen jopa paljastaa, että olen Twitterin suhteen myöhäisherännäinen, liityin palveluun vasta vuosi sitten. Saanko myös uudemmat kanavat osaksi arkeani? Opinko käyttämään niitä joustavasti? Ehkä minusta vielä tulee organisaationi SnapChat-asiantuntija!

Viestijä on jatkuvasti online. Ennen saatoin osallistua päivän kestävään koulutustilaisuuteen, eikä mieleeni edes tullut raportoida pitkin päivää mitä olen oppinut. Nykyään koulutuksen alussa kerrotaan millä hashtageilla tapahtumasta kannattaa twiitata ja mitä eri hashtageja seurata. Kouluttaja mainitsee nimensä perässä Twitter-tilinsä käyttäjänimen ennen esityksensä alkua, aivan kuin niin olisi tehty aina. "Tunteet ovat uusi musta! Tuo viestisi myönteisyyden kautta", twiittaan viestintäosaajan koulutusohjelman ensimmäisenä lähipäivänä.

"Tästä saisi nasevan twiitin", huomaan miettiväni yhä useammin, ihan keskellä tavallista työarkea. Missä kulkee raja? Milloin olisi aika siirtyä hetkeksi offline-tilaan?

Kadonneen kirjailijan metsästys

Olen vain muutaman viikon ollut uudessa työpaikassa kun työkavereista ensimmäinen lähtee eläkkeelle. Kakkukahvit pitää järjestää ja talon väki saada paikalle. Olisihan se mukavaa, ainakin eläkkeelle jäävän mielestä, jos kaikki tulisivat nostamaan maljan. Kutsu tuottaa minulle päänvaivaa. Pari riviä aivan kaikille sähköpostilla tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta. Lopulta kirjoitan kutsun runona. Saan heti kiitosta hienosta tekstistä. Voittajaolo.

Muutama vuosi on mennyt eteenpäin edellisestä tapahtumasta. Istun äitiyslomalta palanneena työpöytäni ääreen ja alan tekemään niitä vanhoja, aikaa sitten tutuksi tulleita työtehtäviä. Koulutuspäivistä pitää lähettää viesti aivan kaikille. Kaivan koneen arkistokansiosta vanhan tekstin ja viidessä minuutissa se on päivitetty tälle vuodelle ja lähetetty eteenpäin. Kiittelen itseäni tehokkaasta työskentelystä.

Jonnekin näiden kahden tapahtuman välille taisin kadottaa palan itseäni. Nimittäin sen luovan kirjailijan, joka ennen tottuneesti kirjoitti kiinnostavia, persoonallisia tekstejä ja tarinoita. Sen kirjailijan taisi hukuttaa alleen pahamaineiset kiire, toisto ja rutiini. Kun aina ei vain ehdi. Oli se viimekertainen ihan tarpeeksi hyvä.

Uudet työtehtävät ja viestintäosaajan koulutusohjelma eivät olisi voineet parempana hetkenä tulla elämääni, kun mietin omaa ilmaisuani niin kirjallisesti kuin esiintyjänäkin. Vokin ensimmäisen jakson päivät herättivät sen kadonneen kirjailijan henkiin jossain mielen sopukoissa. Omalta toimistolta poistuminen taisi haudata kiireen, toiston ja rutiinin jonnekin taka-alalle.

Paluu toimistolle oli kuitenkin sellainen kuin odotinkin. Ei kukaan töitäni ollut tehnyt ja ktr-kolmikko istui olkapäällä jo ovea avatessa. Liu’utin tiedotteen tekstin käsistäni eteenpäin raakileena mutta edellisten päivien herättämä kirjailija minussa sai avaamaan sen työpöydälle uudelleen. Tiivistin, muokkasin, muotoilin ja väritin. Palautin hiotumman raakileen kommenteille ja niin, kiitostahan siitä sain. Kyllä, voittajaolo.

Kirjailijan metsästys on siis alkanut. Siitä on näkynyt jo pilkahdus, joten jäljillä ollaan. Etsinnöissä minulla on apuna ainakin 9 mukavaa kurssikaveria ja joukko valmentajia. Eiköhän vokin loppuun mennessä se kirjailija ole taas löytynyt ja palannut osaksi minua.

Tähän sitten se vetävä otsikko

"Miksi yritys tai yhteisö viestii?" Ensimmäinen päivä MIF:n viestintäosaajan koulutusohjelmassa starttasi perusasioiden äärellä. Perusasioiden, joita ei tule normiarjessa juuri pohdittua, kun pitää vastata meiliin, viilata tiedote, päivittää nettisivut ja juosta taas seuraavaan palaveriin.

Perusasioiden, niiden mukamas itsestään selvien asioiden, pohtiminen vaati koulutuspäivän aikana yllättävän paljon aivotyötä. Ja heräsipä omassa päässä jokunen ihan uusikin ajatus. 

Pieni pysähtyminen päivätyön keskellä voisi olla eduksi säännöllisemminkin, myös oman työporukan kesken. Miksi teemme näin, tukeeko tämä isompaa tavoitetta, yrityksen arvoja, palveleeko se strategiaa ja tavoittaako oikeat vastaanottajat. Peruskysymyksiä, eikö vaan? Mutta monestiko tulee peruspäivässä pohdittua?

Saisikohan omaan työhön lisää motivaatiota ja virtaa, kun tarkastelisi useammin isoa kuvaa niiden yksittäisten työtehtävien ja rutiinien lomassa? Kohta nähdään.

Iltapäivällä valmiiksi täyden pääni sekoitti DISC-käyttäytymistyylien arvioinnin läpikäynti ja ihan oman itsen toimintamallin ja käyttäytymistyylin pohtiminen. Terveellistä toimintaa sekin, vaikka kuvittelin jo olevani itselleni tuttu. Siksi kai harvemmin tulee analysoitua omaa käytöstä kovin jyrkästi. Katos kun mä nyt vaan oon tämmönen, tietsä, aina ollut.

Ja hauskempaahan se on pohtia Ärsyttävän Pomoihmisen luonteenpiirteitä tai miettiä, miten voikin käyttäytyä tuolla tavalla, Se Hankala Tyyppi Töissä.

Pieni itsearviointi palautti leijumaan päässeen egoni maan pinnalle (vai sanoisiko jopa "tipautti pohjalle"). Ja taas heräsi ajatuksia. Entäpä jos Se Hankala onkin minä itse, enkä vain ole sitä itse tajunnut? Jessus, mikä ajatus.

DC-ihmisenä päätin heti nostaa standardeja, olla parempi ja mukavampi ja helpompi työkaveri heti seuraavana työpäivänä ja vähän ehkä kotonakin. (Ja nyt kun asia muistui taas mieleen, niin aloitan homman huomenna uudestaan.)


Ei turha päivä lainkaan siis, lähipiirinkin pitäisi olla kiitollinen.

Ja se kirjoituspäivä, se oli hurja. Runojakin, hyvänen aika. Uskon vakaasti, että harjoittelemalla vetävien otsikoiden keksiminenkin nousee vielä uusiin sfääreihin. Ja maltan tuskin odottaa, mitä kurssilla on vielä edessä! 

Kipinöistä roihuksi

Istun Viestintäosaajan kurssilla, huoneessa, jonka ikkunasta avautuu näkymä levottomaan mereen, ja saan ahaa-elämyksen. Tajuan, että kaikkien työkiireiden ja suorittamisen keskellä olen lähestulkoon unohtanut oikeasti tykkääväni kirjoittamisesta. Pelottava ajatus!
Mitä ihmettä on tapahtunut sille ruutuvihkoon hepparomaaneja kirjoittavalle tytölle, joka haaveili kirjailijan urasta ja toivoi yötaivaalla kiitäneeltä tähdenlennolta kirjoituskonetta?
Humanistina minun on helppo tuottaa runsaasti asiapitoista tekstiä kauniisti muotoiltuna, mutta haasteeni on löytää uudelleen intohimoni kirjoittamiseen. Päätän haastaa itseni: tämän kurssin aikana kehityn – niin kirjoittajana kuin viestijänä!

Seuraava kirkastuma tapahtuu, kun Hanna puhuu innostavasti viestijän asemasta ja ammattiroolista. Viestintä on työtehtävistäni keskeisin lisääntyvissä määrin, vaikka työtehtäviini kuuluu muutakin viestinnän lisäksi. Hannan puhe saa minut mietteliääksi: Miksi välillä tunnen epävarmuutta viestiessäni? Tajuan samalla, että se on asennoitumiskysymys. Enkä voi aina syyttää kiirettä! Teen mentaaliharjoituksia: Minä osaan työni ja voin itse määritellä miten työskentelen annetuissa puitteissa. Reality check numero kaksi!

Kolmannen herätyksen saan Tainan kirjoittamisvalmennuksen aikana. Pääni täyttyy lukuisista kysymyksistä: Miten räväkästi voin kirjoittaa? Mikä sopii työpaikkani asiapitoiseen linjaan? Miten saan lisää ilmaisuvoimaa kuvailun ja eri sanojen avulla? Ja uskallanko astua tutusta ja turvallisesta epävarmaan uuteen? Kipinät heräävät mielessäni ja toivon niiden syttyvän ajan kanssa kunnon roihuksi.

Olen myös hiljaisesti ylpeä itsestäni. Palasin viime viikonloppuna myös (liian) kauan tauolla olleen rakkauteni pariin ja avasin romaanin – ensimmäisen kerran ihan vain lukemisen ilosta viiteen vuoteen. Olen toki lukenut salaa työmatkoilla, mutta siihen se on lapsiperheen arjessa sitten jäänytkin. Mutta entä ne muutamat romaanit, jotka olen ahminut junan kovien sinisten penkkien suojissa kotimatkalla! Paul Austerin lämpimät, mutta tummasävyiset tarinat ovat vanginneet minut noina lyhyinä hetkinä. Ihania tunnelmia ja lumottuja hetkiä, joiden voimauttamana jaksan taas pinnistellä siihen asti, kunnes on taas sitä niin kuuluisaa omaa aikaa.

Intohimon iltapäivä

Otsikko lupaa ehkä enemmän (tai ainakin erilaista sisältöä) kuin teksti todellisuudessa on, mutta meitähän kehotettiin raflaavaan otsikointiin. Pahoittelen kuitenkin, jos odotit villiä kertomusta intohimon iltapäivästä hotelli Kämpin sviitissä.

Tämän blogin aihetta miettiessäni palasin joka kerta samaan teemaan; opi tuntemaan itsesi. Minulle ensimmäisissä päivissä oli kyse nimenomaan siitä, että opin analysoimaan itseäni hieman paremmin niin kirjoittajana kuin yleensäkin työkaverina ja ihmisenä. DiSC-analyysi kertoi meille olemmeko innostavia ja positiivia vai kenties analyyttisia tai mukautuvia. En allekirjoittanut kaikkea itsestäni, mutta jonkinlaisen ajatusprosessin analyysi sai minussa liikkeelle.

Koulutusryhmämme upea persoonallisuuksien kirjo tuli esiin viimeistään kirjoituspäivänä. Miten kekseliäitä runoja ja tekstejä saimmekaan kuulla, ja mikä hienointa, niin erilaisia! Pelkistä väreistä saatiin jo upeita ilmaisuja, kuten kehäkukan oranssi, presidentinkahvin vihreä tai aamunkajon violetti.

Mielenkiintoista oli myös tehdä huomioita omasta kirjoittamisesta. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut, että minulla olisi tietynlainen kirjoitustyyli. Usein työelämän teksteihin voi olla vaikeaa tai mahdotontakin laittaa omaa persoonaa, johtuen asiapitoisesta sisällöstä.  Haaste onkin, miten tuoda työelämän teksteihin edes pieni ripaus omaa persoonaa, kuitenkaan  vaarantamatta tekstin asiasisältöä ja organisaatiossa yhteisesti sovittua linjaa.

Sen lisäksi, että opin tunnistamaan tiettyjä piirteitä omassa kirjoittamisessani, tunsin myös pitkästä aikaa innostuvani kirjoittamisesta. Miten upea suomen kieli täynnä mitä ihmeellisimpiä sanoja meillä onkaan. Vai miltä kuulostavat sanat pösmötys, muikistella tai lusmu? Tuntui kun kokonainen uusi maailma olisi jälleen auennut.

Sain hyvän muistutuksen, että kirjoittamista kannattaa harrastaa myös vapaa-ajalla. Jos jämähtää pelkkiin tiedotteisiin ja infoteksteihin, voi helposti kadottaa kirjoittamisen innon ja sen tuomat mahdollisuudet. Onkin annettava ajatuksen lentää vapaasti ja rohkeasti kirjoitettava niitä ylös. Ehkä pian huomaakin, että myös työelämän teksteihin on tullut täysin uudenlaista virtaa.

Tästä lähtien, kun huomaan kirjoittamisen tuntuvan tympäännyttävältä pakkopullalta, palaan tämän koulutustehtävänä kirjoitetun pikarunon puoleen ja mietin, että tällaistakin on joskus tullut kirjoitettua:

Hän tuli huoneeseen silmät leiskuen,

Posket kuumat

Hikipisara pitkin otsaa

Iltapäivä oli intohimon punainen.

Kielestä ja kirjoittamisesta

Aloittamisen tuska. Rönsyily? Vai tiivistäminen? Miten saada väriä tekstiin olematta kuitenkaan kuin harlekiiniromaanien laatija (pahoitteluni heille). Perinteisiä dilemmoja, joita jokainen kirjoittaja joskus kohtaa. Ja joita vastaan saimme melkoisen arsenaalin työkaluja kahden tehokkaan ja inspiroivan koulutuspäivän aikana. Olin miltei taivaissa.

Harjoittelimme tarinan kirjoittamista, sen esiin loihtimista, kun keskiössä on yksi tarina, ei moni tai lukuisat. Syvennyimme tuntemamme ihmisen kuvaukseen, kuten esimerkissäni entisestä työkaveristani Päivistä. Hän on työpaikan kävelevä kirjasto, muistipankki ja sielu. Kuppi tai kaksi Earl grey -teetä pitää hänet käynnissä ja kirjanpidon ojossa. Sitä mitä hän ei tiedä, ei tarvitse tietääkään. Maalasimme esiin värin ja runoilimme siitä. Tunnelma luokassa oli luova ja vapautunut, iltapäivän auringon hehku nosti lähes punan poskille. Vai olivatko ne sanat, joita käyttelimme lähes estoitta. Todellista vaihtelua toimistotyössä kirjoittamiselle.

Tartuimme yksityiskohtiin, kuvailimme ihmistä, jotain piirrettä, joka herätti huomiomme. Jäin tuijottamaan hänen vaaleanharmaita silmiään, joita kehystivät paakkuuntuneesti ja hieman hämähäkkimäisesti meikatut silmäripset. Kunpa muistaisinkin pysähtyä yksityiskohtaan, sillä juuri yksityiskohdat kiinnostavat. Luotimme myös lukijan oivalluskykyyn ja medialukutaitoon: kirjoitimme kukin vastineen erääseen tunteita herättäneeseen mainokseen. Pengoimme antaumuksella esiin sanavarastostamme adjektiiveja, verbejä, sanontoja ja metaforia. Kirjoitimme ja ennen kaikkea kannustimme yhdessä, toinen toisiamme. Meillä on käsissämme hieno ryhmä ja upeat valmennuskuukaudet. Olen edelleenkin hyvin innostunut. Kielestä ja kirjoittamisesta.

Wild wild north east

Juoksutrikoot, pitkät, tekninen pyöräilypaita, pitkähihainen, sen taskuun IPhone. Juoksukengät, bokserit, kahdet sporttiliivit päällekäin, sykevyö, sykekello. Lippalakki. Ei tarvetta aurinkolaseille. Juomapullo autoon.

Lähtö kello 14.00. Ajan urheilukentän pihaan ennen kello yhtä. Ilmoittaudun ja maksan 20 euroa, Saan paidan, aikuiskoulutusyhtymän kassin ja numerolapun, ilman sirua. Saan myös kartan, josta näkee reitin. "Karhujuoksun maratoonarit lähtevät kentältä ja kuntokymmpiläiset etäämpää kentän ulkopuolelta kirkon edestä. Alkuverryttelyn jälkeen kerään ryhmän, ja siirrymme yhdessä kävellen lähtöpisteeseen", toimitsija kertoo.

Alkuverryttelyn piti alkaa kello puoli kaksi. Se kestää 20 minuuttia. Puolen jälkeen vetäjä saapuu paikalle, ihmetellen missä verryttely pidettäisiin. Verryttely alkaa pahasti pahasti myöhässä. Hypimme haarahyppyä, kyykkäämme. Pilvet väistyvät, aurinko paahtaa, syke jo korkealla. Vartti jumpattu. He läähättävät jo.

Jano kamala. Suu  kuiva. Lippalakki märkä. Menen kesken verryttelyn juomaan pukutiloihin. Kello näyttää 13.53. Seitsemän minuuttia lähtöön, ajattelen kun jumppa jatkuu. Juodessa kuulen kuulutuksen, alkuverryttely päättyy, kuntokympin lähtö on kilomertin päästä kirkon takaa. Kilometrin! Syöksyn ulos pukuhuoneesta ja näen viimeisten kuntokymppiläisten juoksevan täysillä ulos urheulukentältä kohti oletettua lähtöpaikkaa.
Juoksen perään vauhdikkaasti, En voi ehtiä. En millään. Vilkaisen kelloa 13.57. Näen lähtöpaikan häämöttävän edessäni. Ne, jotka eivät osallistuneet alkuverryttelyyn ovat siellä. Ryhmässä. Lähtöviivalla. Edelläni juoksevat tajuavat tilanteen. He ottavat loppukirin. Mutta eivät ehdi.
Toimitsija antaa lähtömerkin ja viivalla valmiina oleva ryhmä ryntää eteenpäin.

Nopeutan askeleitäni. Juoksen lähtöviivan yli. En vielä maksiminopeuttani, mutta entistä vaudikkaammin. Mies lähtöviivan vieressä huutaa minulle yleisöstä, vai onko hän toimitsija? En ehdi jäädä katsomaan. Hän huutaa: "Et saa hyvitystä, vaikka noin pahasti myöhästyit". Keskityn juoksemiseen. Metsä vilistää ympärilläni. Tavoitan ryhmän viimeisimmät. Kuulen heidän läähätyksensä ympärilläni, jäävän taakseni, yksi toisensa jälkeen.

Kaikki nopeimmat ovat kadonneet jo näkyvistäni. Nyt tajuan juoksevani yksin. EI hemmetti, ajattelelen.  Täytyy löytää joku, jonka saan vielä kiinni, Ennen kuin reitti kääntyy, haarautuu. etten eksy. Joku, Joku joka juoksee tasaisesti riittävän kovaa, mutta jonka tahdissa pysyn, etten eksy reitiltä. Etten eksy. Eksy.

Edessä kaukana näen vilahdukselta ikäiseni miehen. Tasainen kova tahti. Lihaksikas, Hoikka. Nopeutan askeliani, En halua kadottaa häntä. Nopeutan, nopeutan, nopeutan. Joka nopettamisella olen lähempänä häntä.  Kuinka pitään hän jaksaa? Tiedän että minä jaksan vielä pitkään. Nyt hän juoksee edessäni. Juoksen samaa rytmiä hänen kanssaan. Asfaltille on asetettu kyltti 4 km. Näen sen. Äkkiä hän kääntyy ja jatkaa toista kävelytietä pitkin. Pysähdyn kuin seinään. Käännyn, juoksen hänen peräänsä. Sen jälkeen huomaan pienen pahvisen kyltin, johon on piirretty nuoli. Seuraan häntä. Hän hidastaa. Minä hidastan. Pystyn taas jo puhumaan.

Nyt juoksen hänen vierellään. Kysyin häneltä mihin aikaan hän juoksee kympin. "En tiedä, hän vastaa, "Juoksen vain metsässä hirvikoiran perässä".  Askeleet kulkevat taas kevyesti. Mies jää taakseni, mutta kuulen hänen hengityksen takanani. Hyvä. Tiedän että ilman häntä eksyn reitiltä. En tunne reittiä. En huomaa pieniä kylttejä. En piirrettyjä nuolia asfaltissa.

Reitti on kovaa asfalttia. Juoksen sorareunustaa, etsin varjoa reunustavien puiden alta.
Juomapiste, Miehen iho kimmeltää, hän läähättää. Jää kaatamaan vettä  päälleen.  Juon ja jatkan. Reitti haaraantuu. En tiedä kumpaan suuntaan. Mies on kaukana takanani, liian kaukana.  Vastaan tulee pyöräilijä.  Kysyn häneltä tuliko siitä suunnasta häntä vastasn juoksijoita, Osoitan numerolappuani. Hän nyökkää. Jatkan matkaa. Oikeaan suuntaan. Hidastan ja mies on pian taas perässäni. Kuulen hänen hengityksensä. Tännekö?, huudan. Oikealle sillan ali, hän vastaa.

Saavumme urheilukentälle. Enää kierros kentän ympäri. Alusta on nyt pehmeä. Jalat alkavat jälleen viedä. Mies jää taakseni. Rata kaartaa, maali lähestyy, reisiä alkaa polttaa. Jokin puristaa. Sisään ulos, sisään ulos. Toimitsija huutaa minulle aikani, juoksen viivan yli.  Hidastan ja rojahdan  istumaan nurmikolle. Pom, pom, pom. Katson taakseni ja näen miehen poikittain nurmikolla.  Pyyhkivän hikeä. Hymyillen.

Kauhunhetki

Koetan vähätellä ennalta epämiellyttävältä tuntuvan asian pelkoa hokemalla itselleni, että ”huomenna se on muisto vain” tai ”tunnin päästä se on jo ohi”. Rauhoittelen itseäni vakuuttelemalla, että ”kyllä sinä siitä selviät, otat vaan ihan rauhallisesti ja kaikki järjestyy”. Koskaan ei voi tietää mitä hyvää ennalta ikävästä asiasta tulee. Asioilla on tapana kääntyä hyviksi, ennemmin tai myöhemmin. Näin on ainakin tähän asti käynyt.

 

Tapahtumat, kuin saksalaisesta rikosjännäristä:
Paikka – Tatort: Hampurin linja-autoasema
Aika: 1990-luvun alku
Henkilöt: nainen 30 v, ravintolan henkilökuntaa, rosvoja ja poliiseja.

 

Olin muuttamassa takaisin Suomeen reilun vuoden Saksassa asumisen jälkeen. Ystäväni kyydissä olin matkannut Kölnistä Hampuriin ja sieltä oli tarkoitus pakkautua kaikkine nyssyköineni linja-autoon, jolla matka jatkuisi Ruotsin halki koto-suomeen. Hampurin linja-autoasemalla jatkokyytiä odotellessani jouduin sattumalta osaksi rikosjännäriä. Istuin penkillä aikaa tappamassa, kun huomasin kuinka muutaman miehen porukka puuhasi sivukadulla jotain hämäräkauppoja. Tilanne osoittautuikin lavastetuksi ansaksi rikollisille, sillä silmänräpäyksessä paikalla olivat siviilipukuisten poliisien apuna myös virkapukuiset poliisit. Hämäräheikit taklattiin ensin katuun ja sen jälkeen heille iskettiin käsiraudat ranteisiin.

 

Näkemääni tapausta sulatellakseni päätin poiketa asemalla olleeseen hampurilaisravintolaan. Siellä oudot tapahtumat saivat jatkoa. Naapuripöydässäni istunut homssunnäköinen nainen poikkesi puuteroimaan nenäänsä kesken ranskalaisten napostelun. Ravintolan nuori tarjoilijaoppipoika kulki pöydän ohitse ja rupesi korjaamaan pöytään jääneitä ruoantähteitä ja pakkausrojuja pois. Touhutessaan hän kysyi minulta, oliko naapuripöydän ruokailija poistunut. Pöllämystyneenä siitä, että asiaa minulta tiedusteltiin, taisin vastata ainakin luulevani niin. Ruoat menivät roskikseen alta aikayksikön ja juuri sillä hetkellä pöydässä istunut nainen ilmestyi takaisin ja huomattuaan ruokiensa hävinneen, oli kuin myrskyn merkki. Minusta tehtiin selkkauksen syntipukki. Katsoin hetkeni koittaneen ja poistuin vaivihkaa ravintolasta.

 

Luulin päässeeni onnellisesti takaisin linja-autoasemalle, kunnes alkoi taas tapahtua. Ravintolassa hengailleet pari tummanpuhuvaa miestä ilmestyivät kuin tyhjästä vilautellen linkkuveitsiään. Huomasin, että olin heidän etsintöjensä kohde. Hetkeäkään epäröimättä keräsin maallisen omaisuuteni ja ryntäsin linja-autofirman olemattoman pieneen toimistoon selittäen paniikinomaisen tilanteeni siellä olleille virkailijoille. Uhkaajani eivät ehkä olleet minua nähneet, koska jatkoivat etsimistäni. Onnekseni linja-auto vihdoin saapui laituriin, lymyillen toisten matkustajien takana pääsin autoon pakoon. Linja-auton kaasutellessa pois asemalta näin linkkuveitsimiehet vielä harhailemassa asema-aukiolla. Tilanteen ollessa tiiviimmillään en uskonut, että hengissä siitä selviäisin, sydän löi tuhatta ja sataa! Ikinä sen jälkeen en ole Hampurissa hampurilaisravintolaan mennyt.

 

Kauhun hetki oli myös tämän blogin kirjoittaminen. Nyt oli sentään henki omissa käsissä, mutta silti hetkittäin tuntui, että sydän pysähtyy jännityksestä! Vielä pulssi tuntuu – joten taisin selvitä hengissä, tästäkin!

 

Tervetuloa Viestintäosaajan koulutusohjelman blogiin!

Tämän blogin kirjoittajat ovat osallistujia Inforin Viestintäosaajan koulutusohjelmassa, joka alkoi 10.11.2015.