Kipinöistä roihuksi

Istun Viestintäosaajan kurssilla, huoneessa, jonka ikkunasta avautuu näkymä levottomaan mereen, ja saan ahaa-elämyksen. Tajuan, että kaikkien työkiireiden ja suorittamisen keskellä olen lähestulkoon unohtanut oikeasti tykkääväni kirjoittamisesta. Pelottava ajatus!
Mitä ihmettä on tapahtunut sille ruutuvihkoon hepparomaaneja kirjoittavalle tytölle, joka haaveili kirjailijan urasta ja toivoi yötaivaalla kiitäneeltä tähdenlennolta kirjoituskonetta?
Humanistina minun on helppo tuottaa runsaasti asiapitoista tekstiä kauniisti muotoiltuna, mutta haasteeni on löytää uudelleen intohimoni kirjoittamiseen. Päätän haastaa itseni: tämän kurssin aikana kehityn – niin kirjoittajana kuin viestijänä!

Seuraava kirkastuma tapahtuu, kun Hanna puhuu innostavasti viestijän asemasta ja ammattiroolista. Viestintä on työtehtävistäni keskeisin lisääntyvissä määrin, vaikka työtehtäviini kuuluu muutakin viestinnän lisäksi. Hannan puhe saa minut mietteliääksi: Miksi välillä tunnen epävarmuutta viestiessäni? Tajuan samalla, että se on asennoitumiskysymys. Enkä voi aina syyttää kiirettä! Teen mentaaliharjoituksia: Minä osaan työni ja voin itse määritellä miten työskentelen annetuissa puitteissa. Reality check numero kaksi!

Kolmannen herätyksen saan Tainan kirjoittamisvalmennuksen aikana. Pääni täyttyy lukuisista kysymyksistä: Miten räväkästi voin kirjoittaa? Mikä sopii työpaikkani asiapitoiseen linjaan? Miten saan lisää ilmaisuvoimaa kuvailun ja eri sanojen avulla? Ja uskallanko astua tutusta ja turvallisesta epävarmaan uuteen? Kipinät heräävät mielessäni ja toivon niiden syttyvän ajan kanssa kunnon roihuksi.

Olen myös hiljaisesti ylpeä itsestäni. Palasin viime viikonloppuna myös (liian) kauan tauolla olleen rakkauteni pariin ja avasin romaanin – ensimmäisen kerran ihan vain lukemisen ilosta viiteen vuoteen. Olen toki lukenut salaa työmatkoilla, mutta siihen se on lapsiperheen arjessa sitten jäänytkin. Mutta entä ne muutamat romaanit, jotka olen ahminut junan kovien sinisten penkkien suojissa kotimatkalla! Paul Austerin lämpimät, mutta tummasävyiset tarinat ovat vanginneet minut noina lyhyinä hetkinä. Ihania tunnelmia ja lumottuja hetkiä, joiden voimauttamana jaksan taas pinnistellä siihen asti, kunnes on taas sitä niin kuuluisaa omaa aikaa.