Jalkapohjissa
tuntuu. Kuin suonta vetäisi. Tiedän, että sitä kestää vain hetken, ensimmäisen
laskun ajan. Metallinen portti piippaa, se
lukee taskussa olevan korttini. Liun eteenpäin, toiselle portille, joka aukeaa
ja päästää minut liukumaan taikamatolle. Taikamatto kuljettaa pari metriä
eteenpäin. Tunnen kevyen tölväisyn polvitaipeissani ja istun tuolihissiin.
Sukset nousevat ilmaan, kuomu laskeutuu. Hissi on epätasapainossa, mutta kukaan
ei huomaa sitä, sillä edessä aukeaa luminen rinne ja punertavan sävyinen
taivas. Vimaa ei tunnu, vaikka nousemme yhä korkeammalle. Kuomu suojaa meitä.
Mutta se avautuu pian. Sukset maahan ja liuku pois tuolista, ennen kuin se
kääntyy ja jatkaa matkaa alas rinnettä.
Huipulla tuulee. Aurinko kurkistaa oranssiksi värjäämänsä
taivaanrannan takaa. Klak klak klak klak, viereinen ankkurihissi sanoo. Sukset luistavat,
lumi on pehmeää. Vaaroja, tykkylumisia
puita, joka puolella. Hiljaisuus. Vain suksien ääni lumella. Rinne on pitkä. Se
jatkuu ja jatkuu. Tuuli jäi taakse, mutta tunnen viileän ilmavirtauksen
kasvoillani.
Painan nappia.
Juoma valuu kuppiin. Ruskeaa, suklaista, höyryävää. Nostan kupin huulilleni ja
suljen silmäni.
Olin täysin mukana seikkailussa! Jopa hiljaisuuden tunsin. Hienosti kerrottu!
VastaaPoista